Vahvat vanhuspalvelut lisäävät myös epävirallista auttamista
Suomessa syntyvyys vähenee ja ihmiset elävät entistä pidempään. Tämä merkitsee dramaattista huoltosuhteen heikkenemistä, jolloin pienenevä työikäisten osuus joutuu ottamaan kasvavan vastuun ikääntyvistä sukupolvista. Äärimmäisen tärkeä ja ajankohtainen kysymys siis on, kenen tulisi huolehtia kaikkein ikääntyneimmistä ja suurimman avun tarpeessa olevista vanhemmistamme ja isovanhemmistamme? Päävaihtoehtoja on kolme: yksityiset palvelumarkkinat, julkinen valta ja perhe. Euroopan maat ovat historian saatossa valinneet omat hyvinvointimallinsa, joissa kaikki edellä mainitut huolenpidon lähteet saavat erilaisen painotuksen. Suomi kuuluu pohjoismaisten hyvinvointivaltion joukkoon, jossa päävastuu vanhusten hoivasta on ollut julkisella vallalla.
Valtion velkaantuessa suomalaisessa vanhuspolitiikkaa koskevassa keskustelussa asetetaan yhä suurempia toiveita perheen ja suvun suuntaan: mitäpä jos keski-ikäiset lapset ottaisivat nykyistäkin suuremman roolin omien vanhempiensa hoivasta?
Aiheesta löytyy tuoretta tutkittua tietoa (esimerkiksi oma artikkelini uusimmassa Yhteiskuntapolitiikka-lehden numerossa, joka löytyy tästä) ja tulos on varsin selvä: suomalaiset suhtautuvat varsin kriittisesti ajatukseen, että aikuisten lasten tulisi ottaa hoivavastuu ikääntyneistä vanhemmistaan. Kriittisimpiä hoivanormia kohtaan ovat keski-ikäiset, erityisesti naiset, jotka ovat perinteisesti ottaneet suurimman vastuu epävirallisen hoivan tuottamisessa. Tuloshan ei ole kovin yllättävä, kun tiedämme, että varsinkin keski-ikäisten naisten työllisyysaste on noussut huimasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Myöhäistä keski-ikää elävien aika ei yksinkertaisesti riitä omien vanhempiensa intensiiviseen hoivaamiseen. Tavoitteemme on ollut työllisyysasteen kohottaminen ja siihen sopii huonosti ajatus aikuisten lasten vastuun lisäämisestä ikääntyvien vanhempiemme hoivasta.
Merkitsevätkö edellä mainitut havainnot siis sitä, että hyvinvointivaltion tarjoamien palvelujen kehittyminen ja siihen liittyvä yksilöllisten oikeuksien korostuminen murentavat ihmisten halua auttaa vanhempia sukupolvia? Siitä ei ole kysymys vaan asia on oikeastaan päinvastoin.
Tärkeää on erottaa, millaisesta avusta ja tuesta puhumme. Tutkimukset osoittavat selvästi, että perhesiteet ovat ihmisille äärimmäisen tärkeitä myös maissa, joissa on hyvä julkisten palvelujen taso esimerkiksi vanhusten hoivassa. Me kyllä välitämme vanhuksistamme. Ihmiset haluavat tarjota vanhemmilleen sellaista apua ja tukea, joka on työssä käyvälle mahdollista: tapaamisia, keskusteluja, pientä käytännöllistä auttamista silloin tällöin. Mutta keski-ikäiset lapset eivät halua sitoutua intensiiviseen, raskaaseen ja säännöllisesti toistuvaan hoivatyöhön. Sen estää paitsi työurien pidentyminen usein myös pitkät välimatkat vanhusten ja heidän aikuisten lastensa välillä.
Oheiseen kuvioon olen analysoinut tuloksia tuoreen European Social Survey -datan avulla ja havainnot, jotka on kerätty 16 Euroopan maasta, koskevat vuosia 2014 ja 2023. Tutkimuksessa esitettiin vastaajille kysymys, tarjoavatko he sellaisille perheenjäsenilleen, ystävilleen tai naapureilleen apua, jotka ovat avun tarpeessa pitkäaikaisen sairauden tai vanhuuden vuoksi. Lisäksi kysyttiin tarjottavan avun määrää tunteina viikossa. Intensiiviseksi avuksi määritellään tässä sellainen säännöllinen apu, jota henkilö antaa vähintään 11 tuntia viikossa. Tulokset käyvät ilmi alla olevassa kuviossa.
Ensinnäkin, ei-intensiivistä apua tarjottiin tutkituista maista eniten Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Suomessa yli 40 prosenttia aikuisväestöstä tarjoaa ei-intensiivistä apua ja tukea hoivan tarpeessa oleville läheisilleen, kun vastaava luku on esimerkiksi Portugalissa tai Irlannissa 16-17 prosenttia. Toiseksi, ei-intensiivisen avun määrä on kasvanut monissa maissa viime vuosina, erityisesti kuitenkin Pohjoismaissa. Ja kolmanneksi: intensiivinen tuki oli tyypillistä Etelä- ja Itä-Euroopan maissa, joissa julkiset vanhuspalvelut ovat heikosti järjestettyjä ja joissa myös keski-ikäisten, erityisesti naisten, työllisyysaste on meitä alhaisempi. Toisin sanoen oheiset tulokset osoittavat, että hyvät julkiset vanhuspalvelut ovat selvästi yhteydessä ei-intensiivisen, epävirallisen avun aktiiviseen tarjoamiseen vanhuksille ja muille pitkäaikaishoivan tarpeessa oleville.
Toisin sanoen, hyvin toimivat julkiset hoivapalvelut eivät vähennä vaan päinvastoin lisäävät nuorempien sukupolvien halua ja mahdollisuutta antaa läheisilleen epävirallista apua ja tukea. Mitä paremmin julkiset palvelut toimivat sitä paremmin toimii myös epävirallinen apu. Tämä tosiasia tulee muistaa, jos julkisista vanhuspalveluista halutaan leikata. Epävirallisella avulla, jota sukulaiset, ystävät ja naapurit toisilleen antavat, voi olla huomattava merkitys myös taloudellisessa mielessä. Kevyt apu sairauden tai vanhuuden aikaisessa vaiheessa voi ennalta ehkäistä tai siirtää raskaamman tuen tarvetta merkittävästi.
Hyvät julkiset vanhuspalvelut ja epävirallinen apua tukevat toinen toisiaan.
